sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Olipa kerran Maijun tokot

Voihan marraskuu!

Harvoin törmää näin vahvasti kuukauteen, jonka ulkokuori kuvasti täsmälleen myös sen sisältöä. Yhtenä päivänä maa on peitelty nukkumaan valkoisen vaipan alle ja kaikki on niin hemmetin kaunista, että löydän itseni väkisinkin huokailemassa sitä onnea mitä saan kokea koirien kanssa metsässä. Sitten taas seuraavana päivänä kiroilen kun kaikki lumi on turmeltu loskamössöksi jalkojeni alla ja muta löytää aivan joka paikkaan. 

Pitkä tarina marraskuusta tiivistettynä: Popa söi aluksi viimeisetkin hermoni välipalaksi, mutta sitten se meni ja sairastui, joka teki Luikkuseen ärtymisen mahdottomaksi, mikä aiheutti ainakin yhtä paljon harmaita hiuksia. Sitten se parani ja halusin taas halata kultamussukkani rikki ja olen aivan varma, että se kakkaa kultaa ja hengittää sateenkaaria. Hämmentävää? Niin se oli minustakin.

Poppeli on vielä puoliksi saikulla. Pidennetään lenkkiä pikkuhiljaa ja lisätään treeneihin tehtäviä. Aika näyttää selvittiinkö näin lyhyellä sairaslomalla tästä varvasvammasta. 

Päivän aihe olisi kuitenkin viime lauantain treenit. Tilasimme kaveriporukan kanssa Maiju Ojamiehen kouluttamaan meitä. Jokaisella oli 30min aikaa perehtyä juuri omiin ongelmiin. Ongelmiahan meillä riittää, mutta puolikuntoinen koira rajoitti valintaani hieman. Päätin siis tehdä Popsiksen kanssa tunnaria ja liikkeiden välejä. Maiju on ennenkin laittanut minut ruotuun Priyan kanssa ääntelyn suhteen, joten halusin näyttää hänelle hieman Popan äänimaailmaa. Tämä nostalginen muisto sai minut miettimään kuinka paljon itse rakennan koiristani vinkuleluja ja haukkuautomaatteja. Otanta ei ole vielä kauhean iso tähän tutkimukseen, joten en osaa ottaa kantaa  kysymykseen. Mutta 2/3 harrastuskaveristani on ollut mölyapinoita, joten hieman pahalta näyttää. Katsotaan miten seuraavan käy. 

Aluksi teimme tunnaria. Ongelmana on ollut se, että minun on ollut vaikea siirtää liikettä halliin. Hallilla kiihtynyt Popa ei mahta työskennellä nenällään ja nappaa helposti hätäisesti vaan jonkun kapulan kitaansa. Näissä treeneissä meille kävi valitettavasti perinteinen ilmiö: "meillä on ongelma x! Oho, mihin se katosi? Varastiko joku sen? Näkikö joku mihin laskin ongelman x, se on hukassa!" 

Tämä on melko ärsyttävää koska olen varma, että ongelma ei ole kadonnut yhdessä yössä ja kouluttajan on vaikea antaa vinkkejä olemattomaan ongelmaan. Noh, saatiin hyvää palautetta, että Popalla on ikäisekseen oikein näppärä ja kaunis tunnari sekä kehotusta haastaa sitä. Popa on älykäs koira ja sen kanssa ei saa jäädä turhia ihmettelemään. Tehtiin muutama haastavampi tunnari pidemmällä matkalla tai vaikeilla kapuloiden asetteluilla ja Luikkunen selvisi näistäkin kunnialla. Se ei myökään enää jää odottamaan minulta palautetta kun nostaa oman vaan alkaa kiikuttaa sitä suoraan minulle. Kuka myöntää korjanneensa tämä ongelman? Popa taisi katsoa muutaman videon youtubesta eilen illalla ja päätteli loput. 

Toinen treeni tehtiin liikkeiden väleihin. Teimme kisamaisen setin jossa oli kolme liikettä: seuraaminen, kapula ja kaukot. Seuraaminen oli hiukan levotonta ja joku oli taas saikulla sekoittanut Popalle kengurubensaa tankkiin koska etutassut taisivat olla hiukkasen kepeänä. Kapulan pito oli hyvä. Ensimmäinen ääini tuli vasta tässä vaiheessa, johon puutuin pyytämällä Popan maahan. Kaukoissa saimmekin useamman ääninäytteen. 

Maijun palaute oli, että Popa näyttää epävarmalta liikkeiden väleissä ja hänenkin mielestään sille on epämieluisaa jos se ei ihan tarkkaan tiedä mitä se tekee. Se näyttää kuulemma onnellisemmalta käskyn alla suorittamassa jotain kun hillumassa kehujeni varassa. Hänen ehdotuksensa oli opettaa sille selkeä kuvio mitä väleissä tapahtuu. En siis saisi koskaan lyödä yhteyttä poikki siltä tai meteli alkaa varmasti. Teimme toisen setin, jossa Maiju liikkuroi meille vain välejä ja aina sosiaalisen palkan jälkeen Popa palkattiin siitä kun se tarjosi minulle seuruuta. Kun neidille alkoi peli tulla selkeämmäksi niin se näytti onnellisemmalta. 

Omasta mielestäni Popan sosiaalinen palkka on mennyt eteenpäin. Nyt se kestää jo jonkinlaisen vapautuksen ilman möykkää. Se on vielä kaukana niistä riemubileistä mitä Prillis saa osakseen, mutta alku on jo olemassa. Enää Popa ei näytä siltä kuin ulkoavaruuden olento yrittäisi kommunikoida sen kanssa joka kerta kun kehun sitä. Olemme jo siinä vaiheessa, että se näyttää siltä kuin ventovieras tulee umpikännissä istumaan bussiin sen viereen ja se yrittää teeskennellä, että tuon akan kommunikointiyrityksiä ei ole olemassa. Pisteet meille siitä!



Ps. Prillis ja Popa on molemmat ilmottu RT-kisoihin. Pitäkää peukkuja, että juoksut eivät ala ennen sitä.


tiistai 21. marraskuuta 2017

Olipa kerran tohelo apina

Tämä on vain yleinen nopea näpyttely, jonka tarkoitus on kertoa blogille, että olemme elossa. Juuri ja juuri ainakin. Popa on nimittäin vaihteeksi aiheuttanut taas ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja harmaita hiuksia. 

Neiti nimittäin alkoi taas ontumaan. Olimme viime viikolla lenkillä myöhään illalla. Koirat juoksivat vapaana pusikossa. Popa juoksenteli iloisena jossain yksinään ja kutsuin sitä luokse. Kuului rytinää ja sitten kiljaisu. Priya tuli luokseni ahdistuneen näköisenä ja olin jo varma, että huuto oli päässyt Priyalta. Sitten puskasta linkuttikin Popa. Otin koirat hihnaan ja lopun iltaa itkin sitä, että nyt Popan olkapää on hajonnut uudestaan. Annoin Popalle kipulääkettä ja päätin, että suljen sen loppu elämäksi pehmeään huoneeseen. 

Seuraavana päivänä huomasin kuitenkin, että neidin tassu on omituisen tuntuinen ja turvonnut hieman sivusta. Taivuttelussa Popa reagoi myös selvästi tassun käsittelyyn. Kuulostaa varmasti oudolta, mutta ilahduin suuresti, että koirallani on tassu kipeänä. Vaikka takaraivossa vieläkin jyskyttää ajatus, että mitä jos Popa nyt on hajottanut olkapäänsä uudestaan, niin luulen, että varpaaseen kohditunut vamma on tämän ontumisen syynä. 

Popa on nyt ainakin pari viikkoa sairasomalla hihnalenkkien varassa. Ontuminen on tällä hetkellä satunnaista. Popa ontuu lähinnä pehmeällä tai epätasaisella alustalla kun varpaaseen tulee enemmän painetta.

Pidetään peukkuja, että selvittäisiin tällä kertaa vain tällä säikähdyksellä! Popa on ollut nuoreksi koiraksi jo ihan tarpeeksi sairaslomalla.


ps. Prillis haluaisi lisätä, että sillä on ollut ihan superhauskaa, kun se saa tuurata Popaa joka paikassa. 

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Olipa kerran Rallyn piirimestaruuskoe

Eilen illalla kirosin menneisyyden itseäni (jälleen kerran), kun olin ilmoittautunut Priyan kanssa rally-tokon piirimestaruusjoukkueeseen. Päätin etten enää ikinä ilmoita itseäni mihinkään kokeeseen. Voihan sitä koiriensa kanssa harrastaa myös ilman, että repii hermojaan täysin riekaleiksi kisajännityksen kanssa. Heh, ikään kuin.

No kun nyt oli tullut haettua ja meidät valittiin joukkueeseen niin kokeeseen oli mentävä. Päässä kummitteli vielä meidän surullinen tokon piirimestaruuskokeemme, joten vakuutin itselleni, että olen vähintäänkin kirottu. Ei me voida onnistua piirimestaruuskokeessa, oli laji mikä tahansa.

Kävipä siinä sitten niinkin, että myöhästyin aamulla bussista ja sunnuntain kunniaksi busseja ei tipu kovin tiheään tahtiin. Onneksi tiimikaverini Riikka nappasi meidät kyytiin matkalta, muuten olisi noussut valtava paniikki.

Koko koe oli ohi yhdessä hujauksessa. Ehdin ilmoittautua, käyttää Priyan ulkoa, tutustua rataan ja sitten seisoinkin jo lähdössä tärisemässä. Priya oli innoissaan. Se tapitti minua valtavilla ruskeilla silmillään ja sen suu kääntyi ihanaan hymyyn. Tämä on se piirre josta tykkään eniten Priyassa: se osaa olla niin aidosti iloinen kun saa olla kanssani (ja saa lihapullia). Radan aikana Priya oli hieman pölö. Se piippasi pari kertaa ja haukahti kerran. Häntä kuitenkin heilui ja neiti oli töissä koko ajan.

Tässä ratapiirros tämän päivän radasta (tuomarina oli Taru Leskinen):


Meidän rata lähti liikkeelle hieman heikossa hapessa. Priya piippasi ja minä jännitin niin, että hihna ei meinannut pysyä sormissa. Heti ensimmäisellä kyltillä Priya meni istumisen kautta maahan (vaikka sen piti mennä suoraan seisomasta). Minä en tätä heti tajunnut ja jatkoin tyytyväisenä matkaa. Nappasimme siitä siis jo -10 virhepistettä.

Rentouduin jossain neloskyltin kohdalla ja aloin oikeasti ohjata Priyaa. Neiti lähti heti paremmin mukaan ja teki hienoa työtä radan loppuun asti. Yksi -1p nappasimme vinosta perusasennosta.

Yhteensä saimme siis 89p ja hyväksytty tulos. Priya sai siis koularin RTK1. Joukkueemme teki liudan hienoja tuloksia, joten Priya sai koularin lisäksi joukkuekultaa piirimestaruuskisoista! Hyvä tamsk!

Kisojen paras tulos oli kuitenkin Priyan ilme. Popan ikuisuuksiin venyvän teinikakara-vaiheen myrskyissä olen oppinut arvostamaan Priyaa aivan uudella tavalla. Sen lempeä rauhallisuus, kärsivällisyys ja iloisuus tuo hyvää kontrastia mustavalkoisen paholaisen toilailuille. Popa on jotenkin kaikessa hektisyydessään niin armoton. Aktiivisuuden ja reaktiivisuuden kanssa eläminen arjessa on joskus hiukkasen raskasta. Lähimmät ystäväni voivat varmaan kertoa kuinka monta kertaa Popaan nimeen on liitetty kirosanoja lähiaikoina.. Eilen illalla se viskasi terottimeni päin seinään.

Onneksi Priya antaa anteeksi sen, että minä en ole täydellinen ohjaaja. Se osoittaa kiintymystään rytistämällä ylähuultansa niin söpöön hymyyn, että jäälautat sulavat sen vieressä. Priya rakastaa omaa perhettään ja kaikkia sille rakkaita ihania kamuja (koiria ja ihmisiä) niin suloisella intohimolla. Se on kotona näkymätön, mutta aina vilpittömän iloinen kun saa paistatella huomion keskipisteenä.

En aina muista sanoa tätä tarpeeksi: Priya on aivan ihana koira. Hyväpäinen, rauhallinen, lempeä ja järkevä. Kaikkea mitä Popa ei tällä hetkellä ole. Se on kipakka, tosikko työnarkomaani, nopea, älykäs, aktiivinen, kiihkeä ja reaktiivinen ferrari, joka on omalla tavallaan mahtava. Olen onnekas kun saan maistaa parhaan palan molempia maailmoja.

Prillis sai palkaksi lihapullia



lauantai 28. lokakuuta 2017

Olipa kerran kiusankappale lomailee

Onko se ihan tervettä jos huokaa tarvitsevansa loman lomasta koiransa kanssa?



No minä huokaisen näin joka tapauksessa ja niin huokaisee koko perheenikin.

Olimme viikon lomalla äitini luona Jyväskylässä. Minä halusin irtaantua treeneistä ja opiskelusta koostuvasta arjesta ja vetäytyä rauhaan viikoksi nauttimaan ihanan perheeni seurasta. Vaan mitä tekee teinikoira? Se käyttäytyy koko ajan kuin yliviritetty kaheli jolla ei ole muuta tekemistä kun keksiä keinoja millä se voisi karata ulos pihalle juoksemaan ympyrää.

Se keksi miten takaoven saa auki. Jos ovi ei ollut lukossa kiinni teljettynä niin neiti Luikkunen napsautti kahvan alas ja luikki omatoimisesti naapurustoon seikkailemaan. Minä huomasin tämän heti ja pidin huolen että lukitsen oven aina kun kuljen siitä. MUTTA kuuden ihmisen, vauvan ja neljän koiran talous ei aina (lue: ei koskaan) muista lukita ovea jota ei aikaisemmin ole tarvinnut lukita. (koska NORMAALIT KOIRAT EI AVAA OVIA HUVIKSEEN *tähän pitkä liuta kirosanoja josta erottuu välillä Popan nimi*)

Siispä sain todistaa useasti päivässä kuinka  mustavalkoinen kiituri vilahtavaa ikkunan ohi. Se ahdisteli naapureita, jahtasi pupuja, juoskenteli ympyrää tai haukkui hurjana vahtikoirana tontin rajalla.

Karkaamisen lisäksi Popa kunnostautui taas iltahillumisessa. Yön pimeinä tunteina kuulin pientä rapinaa ja siskontyttöni lempin ruokalappu oli joutunut vääriin käsiin. Korvan vierestä lensi välillä vauvan lelu ja välillä likainen sukka. Sohvatyynyt oli kiskottava irti paikoiltaan ja jokainen raksahdus on mahdollisuus järkyttävään meteliin.

Tällä hetkellä olo on taas sellainen että voisin antaa Popan kiitollisena eniten tarjoavalle! Kuka haluaa laittaa hermonsa koetukselle? Tästä lähtisi halvalla hyvä hermonvenytin! Tai sitten teen siitä rukkaset nyt kun ensilumi on satanut ja ilmat kylmenevät.

Eli sellainen loma. Popa on varmasti kiitolinen että se pääsee taas treenaamaan normaalisti ja minä olen kiitollinen että me asumme kerrostalossa jossa Popalla ei ole pääsyä suoraan ulos. Sitä ennen on kuitenkin podettava vielä flunssa tieltä pois.




perjantai 20. lokakuuta 2017

Olipa kerran satunnaisia kuulumisia



Mun koirat on aika ihania.

Popa tunkee syliin niin että koko kehoni on täynnä kietoutunutta pikkubortsua. Se on kuin lämmin vaate tai puuhka, joka työntää märän kuonon niskaan ja alkaa rapsuttaa hellästi.

Priya nyt vaan on maailman söpöin. Se rytistää huulensa hymyyn js moiskauttaa märän pusun poskelle. Se ilahtuu joka kerta kun puhun sille ja kertoo koko olemuksellaan miten paljon se pitää minusta.

Ole lähiaikoina monta kertaa löytänyt itseni pohtimasta sitä kuinka onnellinen olen koiristani. Minulla on mahtava ja toimiva pikkulauma. Priya ja Popa ovat kuin paita ja peppu. Niiden välillä ei ole mitään jännitettä vaan neidit ovat täysin välittömiä keskenään. Voin huojentuneena sanoa, että niistä on toisilleen vain valtavasti iloa. Popan tulo on vaikuttanut Priyaan vain positiivisesti. Ne leikkivät paljon yhdessä sisällä ja ulkona, nukkuvat lähekkäin ja puuhastelevat yhdessä kaikkea koiramaista.

Syksyn pimenevinä iltoina me ollaan reenattu kaikenlaista. Prillis on tehnyt rallya. Menin ilmoittamaan sen tamskin piirimestaruusjoukkueeseen alokasluokkaan joten mennään sitten marraskuussa yrittäämään RTK1:stä. Prilliksen kanssa on hiottu tekniikkaa suoremmaksi ja pidetty hauskaa. Lisäksi ollaan höpsötelty ylempien luokkien juttuja (merkkiä, kukkasia ja oikean puolen seuruuta).

Priya on hauska koira. Minusta tuntuu, että mitä rennommin osaan sen kanssa olla niin sitä paremmin se työskentelee. Tällä hetkellä se meinaa aina revetä liitoksistaan kun pääsee kentälle. Sen riemua on aivan ihana katsella! Priya on niin aidosti iloinen kun pääsee kanssani puuhastelemaan nyt kun en enää hukuta sen iloa vaatimalla siltä liikaa.

Popa on yrittänyt saada liikkeitä kokoon nuorten koirien tokoringin näyttökoetta varten. En ole vielä laittanut edes hakemusta vetämään (tässä on vielä muutama päivä aikaa miettiä uskallanko). Liikkeet sellaisenaan onnistuvat kyllä jotenkuten. Kokonaisuus keikkuu vaan huteralla perustalla.

Tällä hetkellä olen syyslomalla opinnoista ja vietän viikon Jyväskylässä lomailemassa ja nauttimassa pitkistä metsälenkeistä ihanien karvakorvien kanssa.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Olipa kerran Pops paimentamassa

Popan kasvattaja oli järjestänyt Kujeloille paimennuspäivän. Ilmoittauduin mukaan sukuloinnin riemusta vaikka paimennus ei ole ehkä ihan minun juttuni. Minulla oli jo valmiiksi pieni kutina takapuolessa, että Popasta ei ihan helposti saa väännettyä kivaa ja asiallista paimenta. Se on kiihkeä ja kovahko tyyppi jolla kaasu hirttää helposti kiinni ja korvat katoavat siinä huvissa. Potentiaalia sillä varmasti olisi jos sillä olisi ohjaaja joka osaisi kaivaa sen esiin. Harmi vain että sillä on minut.

Lampaille sytyttely oli järjestetty mielestäni todella järkevästi. Muutenkin tykkäsin paikasta tosi paljon! Ohjaajan olivat selkeitä ja mukavia eikä minulla ollut sellaista fiilistä että jäin lampaiden kanssa yksin ait aitaukseen pönöttämään. Määkijät oli laitettu pienempään aitaukseen isomman aitauksen sisällä. Kiersimme Popan kanssa ensin hihnassa muutaman kerran aitauksen ympäri. Tässä vaiheessa Popa halusi muikuttaa apulaiskoiria ja syödä kakkaa. Se ei edes vilkaissut aitauksessa olevia villakavereita.

Sitten minun piti mennä aitauksen sisälle lampaiden kanssa ja Popa oli ulkopuolella. Tässä vaiheessa Popa huomasi lampaat ja aloitti sen mikä jatkui koko päivän ajan: se huusi ja juoksi. Kouluttajat ilmeisesti tulkitsivat että Popa ei syö tai pelkää lampaita joten se päästettiin aitaukseen kanssani. Ensimmäinen kierros jatkui samoissa merkeissä. Popa juoksi, huusi ja yritti välillä napata lampaita (tästä piti kieltää). Jotenkin ihmeen kaupalla sain napattua sankarin kiinni ja raahasin sen pois aitauksesta.


Toisella kierroksella olimme hieman suuremmassa aitauksessa. Tämä tarkoitti Popalle enemmän tilaa juosta ja kiljua. Yritin kepillä saada sen juoksemaan toiseen suuntaan vailla merkittävää menestystä. Minun piti peruuttaa ympäriinsä sillä aikaa kun Popa jatkoi huutamista ja juoksemista.



Kolmannella kierroksella Popa pääsi vielä isompaan aitaukseen, jossa sillä lähti lopullisesti lapasesta. Onnistuttiin vaan hajottamaan koko lauma, joten meidät alennettiin takaisin pieneen aitauskeen. Siellä saatiin muutama ihan hyvä pätkä todella väsyneeltä Popalta.

Popan musitilista paimennusta varten:

- Vauhti (löytyy!)
- Ääni (löytyy!!)
- ohjaaja (ei tarvita)
- Järki (yliarvostettua)
- lampaat (aivan sairaan siistejä!!)

Joo saa nähdä löytääkö tämä pari enää koskaan tietänsä lampaille. Vaikka Popan sisaruksista osa on väläyttänyt loistavaa paimenen sieluaan lampailla niin luulen että Popan kanssa lampailla oleminen on jatkuvaa rautalangasta vääntämistä. Saattaa ollakin että mennään joskus toistein sukuloinnin yhteydessä paimentamaan. Ainakin Popan sukulaisten työskentelyä oli hieno katsoa!

lauantai 7. lokakuuta 2017

Olipa kerran torstain tokoryhmän näyttö

Olen ollut tänään ahkera blogien päivittäjä. Luit okein, kirjoitin BLOGIEN. Olen aloittanut myös kirjoittamisharrastukseen liittyvän blogin kirjoittamisen johon nakkaan ajatuksia kirjoittamisesta, luovuudesta ja tarinoista. Julkaisen siellä varmaan myös tarinoitani jonkun verran (jos uskallan). Blogi ei ole vielä ainakaan julkinen. Luovat prosessit ovat niin herkkä aihe että en ole vielä uskaltanut julkaista blogia vaan sitä lukee vain suljettu lukijakunta. Katson ensin miltä sen pitäminen minusta tuntuu ennen kuin mietin blogin tulevaisuutta.  Mutta jos joku teistä haluaa juttujani lueskella niin laittakaa viestiä niin lisään teidät lukijaksi.

Viime torstaina meillä oli taas jännä päivä.

Kädet tärisi, suu kuivasi ja vatsassa kihelmöi. Jouduin nimittäin esittämän "mitä me osaamme" torstain tokoryhmällemme. Olemme Popan kanssa talvikauden torstaisin treenaamassa Sari Kärnän ja Piia Karisen valvojan silmän alla. Olen aivan innoissani ryhmästä! Siinä on mukavia koiria, hyviä tyyppejä ja pätevät kouluttajat. Silti tunsin lievaa pahoinvointia kun jouduimme ensimmäisellä kerralla videoimaan suorituksemme. Vanha kunnon kamerakammo iski taas.

Meidän piti esittää neljä liikettä siinä kunnossa kun ne tällä hetkellä olivat:

1. Seuraaminen
2. Joku jäävä
3. Nouto/pito
4. Omasta mielestä meidän paras liike

Sain ilokseni huomata taas miten erikoinen koira Popa on. Minä jännitin, kameraa, tärisin, kompastuin, säädin liikkurointia, annoin vääriä käskyjä, varmistelin erikoisilla tavoilla Popaa koko ajan ja juttelin hermostuneena kouluttajalle. Kaikesta tästä huolimatta Popa vaan teki töitä. Se oli täysin omassa kuplassaan täydellisessä fokuksessa. Siis VAU MIKÄ KOIRA!! Hyvällä ohjaajalla tuollainen koira olisi tähtiainesta. Olen vakuuttunut että koko maailma saisi muuttua hetkessä maailmanlopunjälkeiseksi dystopiaksi ja Popa vain tarjoaisi seuraamista.

Varmistelin liikkeissä aika paljon ja jälkikäteen tämä harmittaa. Tässä olisi ollut meille tilaisuus oikeasti tehdä kunnon kisamainen treeni. Kamerakammo pakotti kuitenkin menemään sieltä mistä aita on matalin. Popa olisi varmasti suoritunut ilman minun varmistelujanikin.

Tässä Popan liikkeet videoilla:

1. SEURAAMINEN:









2. MAAHANMENO (pelkkä maahanmeno ja siellä pysyminen)



3. NOUTO JA PITO










4. KAUKOT



1.