perjantai 26. toukokuuta 2017

Olipa kerran ihmisiä syövä kirahvi-kana-risteytys tokoilee

Helatorstaina herätyskello pirahti soimaan ennen klo seitsemää aamulla. Miksi? No menimme tokokoulutukseen tietysti. Olimme parin treenikaverin kanssa varanneet Riitta Kivimäeltä yksärin (koska kouluttaja-parka ei joudu katselemaan meitä ryhmätreeneissä tarpeeksi).

Kuva on Marjan käsialaa. Iloiset Voltti, Pörri, Popa ja Priya

Kirahvin levoton pää seuruussa

Aamu-uninen Poppelsson sai tehdä alkuun seuraamista. Neiti raivo-kirahvin seuruu on aiheuttanut minulle päänvaivaa. Priyalla on aina ollut ihanan ryhdikäs ja lennokas seuruu (hyvässä vireessä). Aika usein aussieilta löytyy sellainen makea seuruu melko helposti ja tähän tottuneena en niele Popan versiota kovin helposti. Neiti Poppeli on syntynyt kanan, rajalassien ja kirahvin risteytyksenä ja sen seuruu on aivan kamalaa. Se seuraa lapa liian takana, kaula kiedottuna reiteni ympärille sekä nokkii ja napsii vaatteitani aina tilaisuuden tullen.

Kuvittele raivokas ihmisiä syövä kirahvi, joka nokkii kuonollaan ympäriinsä ja kietoo pitkän kaulansa reisiesi ympärille. Siinä on Popan seuruu tällä hetkellä. Toivoin että Riitta voisi pelastaa meidät tältä kammotukselta.

Ihan ensimmäisenä Riitta pyysi minua ottamaan namit pois treeniliivin etutaskusta. Vaikka Popan palkka on aina annettu vasemman jalkani housunsaumasta (siitä tokoilijoiden pyhästä paikasta!) niin viisas koira on keksinyt missä säilytän nameja. Palkkojen säilytyspaikka on ohjannut Popan luonnottoman pitkää kaulaa alemmas ja lapa on näin jäänyt taakse (jotta kirahvin kaula mahtuu kurkkimaan taskuani kohti). Tämä ajatus pitäisi ensin rikkoa ja lyödä arvoa sille oikealle pyhälle paikalle. Tökkiminen on myös osa namien kyttäys prosessia ja kiljuminen/näykkiminen osa siihen liittyvää turhaumaa. Pääsin juuri sanomasta että Popa seuraa kotona paremmin ja ryhdikkäämmin. No kas, minulla ei koskaan ole treeniliivi päällä kun teen olkkaritokoa. Treeniliivi siis mäkeen hetkeksi kun teen seuruuta ja palkkoja säilytetään oikealla puolella.

Lisäksi lähdimme sheippaamaan Popalle pään asentoa. Merkkaus tipahti siitä kun kuono nousi oikeaan paikkaan ja lapa tuli edemmäs. Popa sai juonesta kiinni aika nopeasti ja alkoi parantaa ryhtiään. Tämä sytytti minussa toivonkipinän: ehkä emme oli tuomittuja kamalaan seuruuseen sittenkään. Lisäksi palkkaukseni vaati hieman hiomista. Merkattuani seuruun peruutan helposti itse Popan kohdalle antamaan namin kirahvin suuhun. Minun pitäisi jatkaa eteenpäin ja palkata kirahvi siitä että se hakeutuu eteenpäin luokseni. Omien toimintatapojensa muuttaminen kahdeksan jälkeen aamulla ei ole muuten helppoa!

Riitta kehotti minua tekemään myös paljon nami-lelu vaihtoja koska palkat alkavat olla taas epätasapainossa. Pentuna työstimme paljon ongelmaa ja se on kantanut tähän asti. Nyt juoksujen kynnyksellä nami on menettänyt taas hurjasti arvoaan.

Irtoamisongelmia

Popa oli pentuna kovin irtoavainen tapaus. Se hakeutui mielellään targettiin jos toiseenkin pidemmällekin matkalle. Sitten tuli sairasloma ja pitkä tauko minkäänlaisesta vauhtiliikkeistä. Sitä saa mitä vahvistaa ja Popasta on tullut mamman jaloissa nysväävä loinen jonka mielestä se on turhanpäiväistä irrota targeteille.

Lähdimme työstämään tätä ongelmaa pentuharjoituksista käsin. Kaivoin Popalle esiin häkkileikin ja lähdin pidentämää matkaa. Jossain vaiheessa tuli vastaan "hittoako määä tonne irtoan kun palkat on sulla" hetki. Nämä ovat juuri niitä samoja ongelmia mitä työstin Priyan kanssa aikoinaan häkkileikin avulla. Häkin avulla prosessia ei tarvinnut käydä läpi esimerkiksi ruudun kanssa. Myös itsessään koiralle samantekevä häkki on kohde johon koiran tulee hakeutua ja jäädä paikoilleen vaikka se tietää itoavansa omistajasta ja tätä kautta yleensä palkasta. Kyllä Popa osaa nimittäin palkalle irrota vallan mainiosti. Sen päätä kaivertaa vain se palkasta poispäin irtoaminen.

Työstimme tätä kilpajuoksun avulla. Jos Popa ei halunnut irrota niin Milli vei häkin ja tätä kautta Milli sai kaikki karvalelutkin. Tämä lähti nopeasti toimimaan ja Popa tekikin hyviä toistoja häkkiin irtoamista.

Reseptinä siis pitkiä irtoamisia etupalkalle, oikeasti niin pitkiä että idea tulee Popalle selväksi: nyt irrotaan! Lisäksi häkkileikin, kosketusalustan, seinätargetin ym. vahvistamista pidemmällä matkalla tarvittaessa kilpajuoksun kautta,

Prilliksen kosketusalustatreenit



Jatkettiin vielä koulutuksen jälkeen itsenäisesti treeniä vanhempien koirien kanssa. Priya on koeläimeni. Sen kouluttaminen on tietyllä tavalla helppoa minulle koska tunnen sen oppimistyylin niin läpikotaisin. Popan kanssa liikun vielä vierailla vesillä ja koko ajan löydän sen kanssa uusia ulottuvuuksia. Jos haluan testata jotain uutta ideaa niin luonnollisesti kaivan häkistä treenikentälle Prilliksen.

Halusin tehdä kosketusalustatreeniä, jossa:

- Priya irtoaa alustalle ja siitä luvalla takapalkalle
- Priya irtoaa alustalle mutta vapautankin sen juoksemaan targetin läpi etupalkalle
- Priya irtoa kosketusalustalle ja vaihtaa siitä toiselle kosketusalustalle ja siitä takapalkalle

Haluaisin käyttää tälläistä härvelystä koiratanssissa ja mahdollisesti eteenlähetyksessä Popalla jos sillä ilmenee flänkkäämistä tai muuta kiemurtelua.

Prillis osti idean käsitttämättömän nopeasti! Sain sen helposti irtoamaan useammalle targetille ennen vapautusta palkalle. Hieno punainen tanssitassu!


maanantai 22. toukokuuta 2017

Olipa kerran mestarivarkaan lelutiltti

Marjan kanssa juuri vitsailimme että kirjoitetaan yhdessä kirja. Sen nimeksi laitetaan: "Askarrellen tokovalioksi - opas tokokoiran kouluttamiseen maisemareittiä eli kaikki ne tavat jolla voit treenata tokoa harjoittelematta itse liikkeitä." Se julkastaan sitten valovuoden päästä kun jommallakummalla meistä (todennäköisesti Marjalla) on se tokovalio. Ollaan siis Poppelin kanssa treenattu kaikkea muuta kuin tokoa.

On tämä bordercollie hieno rotu! Ihan naurattaa kun yleinen luulo on että nämä syntyvät valmiina tokovalioina, ohjaajan ei tarvitse kuin ilmoittautua kokeeseen. Rajalassiella on kuitenkin ihan omat juttunsa. Älkää käsittäkö väärin, rakastan ja palvon bordercollieita, mikään ei ole niin hienoa kun töissä oleva bortsu. Sitä intensiivisyyttä ei oikein voita mikään. Mutta kaikelle rakkaudella, onhan nuo ihan pimeitä tapauksia! Tai turvallisuuden vuoksi puhun vain omasta koirastani: onhan tuo Popa ihan pimeä.

Olemme lähiaikoina tutustuneet lelutiltin ihmeelliseen maailmaan. Ennen sairaslomaa joulukuussa Popa kehitti kuolleista leluista itselleen ongelman. Se ei kyennyt tekemään mitään jos laskin leluja maahan. Ei leikkimään ei käsitargettia, ei liikkumaan.. Se siis yksinkertaisesti tilttasi leluun kiinni ja odotti mahdollisuutta käydä aarteeseensa käsiksi.

"Virkistävää" huomata että sairasloman jälkeen samat ongelmat odottivat kulman takana. Ystävämme lelutiltti sai kaverikseen kapulatiltin ja yhdesä niillä on oikein kivaa kun saavat terrorisoida meidän elämää.

Olemme puuttuneet tilttaamiseen nyt oikein kunnolla ja ilokseni voin sanoa että koko ajan tapahtuu edistystä. Suurin edistysaskel otettiin kun opetin Popalle oman palkkasanan maassa olevalle lelulle. Sillä oli tämä palkkasana jo olemassa, mutta otin treeniin harjoituksen jossa Popa joutui vaihtamaan kuolleesta lelusta minulta tulevaan leluun ja takaisin. Samaan tapaan kun olen tehnyt lelun ja namin vaihtoja niin nyt teimme sitten erilaisen leikin vaihtoja. Valjastin siis maassa olevasta lelusta superpalkan josta Popan täytyy osata aktiivisesti luopua jotta se saa sen. Tälläsessa palkkojen vaihto-harjoituksessa ajatuksena on myös tasapainottaa palkkojen väliä: kun kivemman jutun saa tylsemmän jutun kautta niin kivemman jutun arvo siirtyy tylsempään juttuun. Popan mielestä maailman parhaan maassa olevan lelun arvo on siirtynyt minulta tulevaan leluun ja taisteluleikkiin.



Olen myös tehnyt helppoja harjoituksia Popan kanssa sillä aikaa kun nakkelen leluja maahan. Heitän lelun ilmaan ja samaan aikaan pyydän käsitargetin ja siitä vapautan joko heitetylle lelulle tai minulta tulevalle lelulle. Popan pitää oikeasti keskittyä jotta se kuulee mille palkalle se vapautetaan. Se ei saa vaan rynniä ottamaan sitä mitä mieli tekee. Heitetystä kapulasta tai lelusta luopuminen on ollut myös aktiivisella treenilistalla.

Ylpeänä voin sanoa että tänään tein Popalle alokasluokan kaukot niin että heitin sille lelun selän taakse (niin että se näki), otin vaihdot ja vapautin joko lelulle tai minulta tulevalle lelulle. Tämä pystyttiin tekemään ilman minkäänlaista tilttiä.

Tässä muuten video Popan ihan ensimmäisesyä "valmiista" tokoliikkeestä:







Olipa kerran Wirneen leiri 2017

12.-14.5 2017 meille koitti yksi varmimmista kevään merkeistä: Priya kävi sukuloimassa kasvattajaporukan järjestämällä leirillä. Priyan sukulaisia on aina mukava nähdä. Ne ovat kivoja koiria ja omistajat mukavia ihmisiä. Vaikka minulla on Priyan kanssa välillä olo kuin sellaisella "omituisella Irmeli-tädillä", joka kutsutaan sukujuhliin vain koska hän on sukua, niin meillä on ollut näillä leireillä aina hirveän hauskaa.

Minun piti alunperin lähteä leirille molempien koirien kanssa, mutta sitten suunitelmat muuttuivat yhden hajonneen auton vuoksi. Mukaan mahtuikin vain yksi koira. Olisi tuntunut hassulta mennä leirille vain sen vääränrotuisen kanssa joten otimme Priyan kanssa viikonlopun hermolomaa Popasta ja lähdettiin kahdestaan matkaan. Hyvä että lähdettiin! Hyvin käyttäytyvän koiran kanssa oli ilo matkustaa ja leireillä. Popan kanssa viikonloppuun olisi kuitenkin mahtunut loistava idea jos toinenkin..

Perjantaina hyppäsimme Prilliksen kanssa Pirittan, Jedin ja Pennun (jonka nimeä en edelleenkään muista) kyytiin ja kurvasimme Hartolaan Kunkkulan koirakeskukseen. Meidät oli laitettu Priyan Tintti-siskon ja tämän Oitis-pennun huonekaveriksi. Sari olikin valinnut meille hyvän huoneen sopivan läheltä ulko-ovea. vessaa ja ruokalaa. Saavuimme sen verran myöhään perille, että perjantaina reenailut jäivät väliin. Prillis pääsi moikkaamaan sukulaisia ja virittelemään leikkiä etenkin pentujen kanssa. Ilta meni höpötellessä ja saunoessa.

Ilopilleri, Ilmalento, Ilmiliekki ja Ikiliikkuja (kuvan on napannut Jenny Söderlund)

Lauantaina heräsin Oitis-koiranpennun valloittavaan hymyyn. Priya oli mönkinyt yöllä Sarin kainaloon nukkumaan (petturi!) ja venytteli siellä tyytyväisenä. Saimme leiri-ilmoittautumisen kohdalla valita osallistummeko toko, agility vai id-jälki koulutukseen. Silloin ajattelin, että osallistumme ilman muuta tokoon, mutta kevään edetessä aloin katua valintaani. Olen ollut Priyan kanssa tokoilun kanssa vähän risteyksessä. Joku viisas on kerran sanonut että ihmisellä on olemassa neljää erillaista "juttua": on olemassa työtä, uraa, harrastusta ja intohimoa. Työ on se joka meillä jokaisella on oltava jotta elämme. Se on se mikä tuo leivän pöytään ja voin sen leivän päälle. Meidän ei ole pakko pitää siitä tai tuntea minkäänlaista intohimoa sitä kohtaan. Se on vain tehtävä.Minun työni on opiskelu ja tällä hetkellä harvinaisen kuiva kesätyö jonka yritän lusia läpi. Sitten on ura, joka on joku minkä eteen haluamme nähdä vaivaa ja jossa haluamme kehittyä. Uran ei tarvitse millään lailla liittyä työhön tai intohimoon. Intohimo taas on se jota ilman emme voi elää. Se on se mikä polttaa syvällä sielussamme ja haluaa ulos. Jokaisella ihmisellä ei tarvitse olla intohimoa. Sen tunnistamiseen neuvotaan yksinkertaisesti: "jos sinulla on sellainen niin tiedät sen ja jos et tiedä niin sinulla ei ole sellaista." Minun intohimoni on kirjoittaminen tai tarinankerronta. Harrastus taas on se mitä me teemme koska se on hauskaa ja tuo iloa elämäämme. Miten tämä kaikki liittyy Priyaan?

Olen risteyksessä sen kanssa onko koiraharrastus minulle harrastus vai ura ja Priya on yrittänyt koko kevään ottaa tästä selvää. Sen kanssa harrastaminen ei ole ollut lähiakoina hauskaa eikä se ole tuonut elämääni kuin turhaumaa ja päänsärkyä. Turhauttavaa myöntää, etä taitoni loppuvat kesken.

Tokokoulutukseen me kuitenkin jouduimme. Kouluttajana meille oli buukattu minulle aiemmin tuntematon Veera Korhonen. Kouluttaja vaikutti oikein pätevältä, tarkkanäköiseltä ja kannustavalta. En silti oikein saanut mitään irti koulutuksesta koska puutuimme yllätysyllätys: vireeseen ja työskentelymotivaatioon. Prillis oli sitä mieltä että maan puhdistaminen kaikista nameista oli mielekkäämpää kuin hommien teko. Se rääkyi välillä kaivaten agilitykentän puolelle ja jolkotti sitten ravilla perusasentoon h-i-t-a-a-s-t-i. Kouluttaja kyseli meiltä toimintasuunnitelmaani kaikkiin ongelmatilanteisiin ja minulla on niitä. Niiden toteuttaminen paineistavassa tilanteessa jäi vain usein puolitiehen. Lisäksi hän ehdotti Priyalle haistelun keskeyttämiseen tarvittavaa "jätä" käskyä.

Toisessa setissä pääsin jo tekemäänkin jotain. Tein ruutua ja kiertohyppynouto-hässäkkää. Priya oli paremmassa vireessä (kenttä oli ehkä nuuskittu..). Päällimmäiseksi opiksi kouluttaja sanoi, että ajattele Priyasta vain sitä kaikkea mitä se opettaa minulle. Tätä olen yrittänytkin, mutta viimeaikoina en ole pystynyt olemaan mitään muuta kuin kädetön ja epätoivoinen. Sain kehuja Priyan ohjaamisesta. Sille on hyvin selkeät rutiinit tehty treenitilanteeseen ja tässä toisessa setissä jopa muistin paniikiltani noudattaa niitä.

Yksi uusi ajatus leiriltä jäi kyllä mieleen Priyan kanssa ja tätä meinasin kokeilla. Ei meillä ainakaan ole mitään menetettävää!

Namia? Kysyvät i-tytöt. (kuva: Jenny Söderlund)

Illalla pakkasimme vielä koirat autoon ja menimme hakuilemaan. Prillis haki neljä rosvoa metsästä ja vikana se sai juoksevan yllärin.

Sunnuntaina päätin että en hakkaa päätäni seinään tokoilemalla ja liityin hakuporukan matkaan. Prillis sai nyt juosta hieman haastavamman treenin kun edellisenä päivänä, mutta se selvisi hienosti.

Leiri oli kokonaisuudessaan todella hauska. Sain nauraa, syödä, lörpötellä ja ihailla Priyan mahtavia sukulaiskoiria. Nämä leirit ovat kyllä joka kevään kohokohta.

Kuvasin leiristä tavalliseen tapaani videon, mutta sen julkaisussa saattaa kestää kiireisen kesätyön aloituksen vuoksi. Toivottavasti saisin en tällä viikolla kuitenkin väkerrettyä valmiiksi!

tiistai 9. toukokuuta 2017

Olipa kerran kiihkoapinan supervahviste

Me ollaan käyty nyt neljä kertaa ulkona treenaamassa Poppelin kanssa. Tulos on ollut hyvin Popamainen. Vire on katossa, kaikki on kivaa ja olemassa ei ole huonoja ideoita (Popan mielestä). Teinikoiralla on tällä hetkellä kultakalan kapasiteetti keskittyä ja höyrykattilan kyky koota itsensä vaikeassa tilanteessa. Meillä on ollut kyttäämistä, rallaamista ja nuttu pystyssä huutamista kaikelle.

Tänään me olimme kevään ensimmäisissä Riitan treeneissä saamassa tukea kiihkeän apinan kanssa treenaamiseen. Riitta painotti meille teinikoirien omistajille kentälle tulon tärkeyttä. Teinikoirat voivat olla aikamoisia pommeja, niillä on kiihkeyttä ja ominaisuuksia vaikka mihin, mutta pääkoppa ei kehity aivan samaan tahtiin. Päässä heiluu siis tavaraa, mutta keskenkasvuinen kakara ei saa niitä vielä järjestykseen ilman apua, Jos tälläisen ruutitynnyrin kanssa treenaa kentällä vain liikkeitä meininki katossa niin kohta meillä on kisavalmiit koirat jotka räjähtävät heti kun auto kurvaa treenikentän pihaan. Treenikenttä on koiralle supervahviste, jonne se on tottunut räjähtämään heti kun tassun laskeutuvat autosta.

Riitta halusi, että valjastamme tämän supervahvisteen ja opetamme koirille sen mielentilan, jolla kentälle pääsee. Kentälle mennään nimittäin autosta asti yhdessä ohjaajan kanssa. Jos koira on jo autossa räjähtämässä, ulostulon voi ottaa useampaan kertaan. Koira saa tulla häkistä ulos vain luvan kanssa, kun se hyppää alas, ohjaaja sanoo nopeasti palkkasanan (ennen kuin koira ehtii juosta mihinkään) ja heittää palkan takaisin autoon. Koiralle muodostuu nopeasti toimintaketju, jossa se jää odottamaan autosta hypättyään jos palkka lentääkin takaisin autoon. Nuori koira tarvitsee tapoja jolla purkaa kiihtymistään. Niiden kanssa harvoin vain paikoillaan odottaminen vie asiaa eteenpäin. Riitan sanoin: kiehuvan kattilan päälle kun laitat kannen niin se kiehuu vain jossain vaiheessa yli. Autosta pois/autoon hyppiminen auttaa koiraa purkamaan kiihtymystä.

Seuraava vaihe on opettaa koiralle mitä sen kuuluisi tehdä autosta/häkistä poistumisen jälkeen. Se voi olla esimerkiksi kontakti, istuminen, perusasento tai vaikka maahanmeno. Tämän jälkeen kentälle mennään yhdessä koiralle opetetulla tavalla. Meidän kaikkien koirille on opetettu seuraamisen tarjoaminen joten nämä kaverit menevät jatkossa kentille yhdessä ohjaajan kanssa seuraten. Jos kriteeri ei täyty niin ohjaaja peruuttaa takaisin ja aloittaa alusta.

Jos matka on koiran tasoon nähden liian pitkä ja siltä ei voi vaatia koko pätkää seuruuta niin autosta tullessa koiralta vaaditaan perusasento (tai vastaava), se palkataan ja viedään palkalla kuljettaen lähemmäs kenttää. Sitten siltä vaaditaan seuraamista/mukana kulkemista kentälle asti. Itse kentälle pääsy toimii koiralle supervahvisteena jonka se saa oikeasta kehääntulosta.

Tämä kesä panostetaan Popan kanssa siis kentälle tulon ohjelmointiin. Vaikka se ei mitään muuta osaisi syksyllä, mutta tekee tämän oikein niin olemme jo pitkällä!


Olipa kerran Pelko treenikaverina



Joku viisas ihminen on joskus sanonut, että epäonnistuminen on olemassa, jotta tietäisimme miten paljon haluamme jotain. Se kertoo meille nousemmeko takaisin satulaan vai toteammeko tavoitteen ajan haaskaukseksi ja jatkamme eteenpäin. Ennen sitä ensimmäistä epäonnistumista sitä ei tiedä oman motivaationsa rajoja.

Tämä korkealentoinen lotina epäonnistumisesta lähti liikkeelle rakkaimman harrastukseni parista. Ei, se ei ole toko vaan kirjoittaminen. Luin nimittäin Elizabeth Gilbertin kirjoittaman kirjan Big Macig. Se on valloittava kirja luovuudesta ja luovista projekteista. Lukuprosessin aikana kävi kuitenkin hassusti: kirjoittamisen lisäksi inspiroiduin ajattelemaan koiraharrastusta. Erityisesti sitä miten suhtaudun epäonnistumiseen koiraharrastuksen parissa.

Kaikki alkaa aina inspiraatiosta ja lupauksesta. Kävin Priyan kanssa Tokon alkeiskurssin ja jäin niille teille. Tai oikeastaan todellinen tokokärpäsen purema tapahtui kun pääsimme Priyan kanssa Tokon tehoryhmään syksyllä 2014. Tein lupauksen itselleni, universumille ja Priyalle, että aion seurata tätä asiaa joka tuo minulle iloa.

Inspiraatio, Muusa, Luovuus, Idea, Tekemisen ilo (ihan sama miksi tätä haluaa kutsua) on se tyyppi, joka ottaa sinua kädestä ja pyytää sinua tanssiin. Kesken hurjan tanssin te molemmat hyppäätte rotkosta alas ja kaikki on aivan mahtavaa. Sinä laskeudut joko jaloillesi tai sitten et. Kun sinä keräät luitasi lattiasta, inspiraatio katsoo sinua vierestä ja kysyy: "mennäänkö uudestaan?"

Tässä vaiheessa pelko astuu kuvaan. Se istuu olkapäälläsi ja kuiskaa: " Ei kannata mennä. Sinun käy vain huonosti." Joten sinä lopetat hyppäämisen. Tämä ei ole pelon vika. Pelko on olemassa, jotta sinä selviät hengissä ja se istuu olkapäälläsi koska sinä tarvitset sitä estämään niitä vuosisadan ideoita. (Kuten lentokoneesta hyppääminen ilman laskuvarjoa). Mutta koiraharrastukseen sitä ei tarvita. Sinä et voi kuolla siihen että osallistut tokokokeeseen tai ilmoittaudut mukaan uuteen tokoryhmään. Silti se tuntuu siltä koska Pelko ei ymmärrä eroa tokokokeen ja oikean vaaratilanteen välillä. Se aistii vain sen, että sen emäntä on tilanteessa, jonka lopputuloksesta ei voi olla täysin varma.

Me teimme Priyan kanssa lyhyen kisauramme mahalaskun 1,5-vuotta sitten enkä ole sen jälkeen onnistunut yhdessäkään kokeessa. Ne ovat olleet epäonnistuminen toisen perään ja nämä mahalaskut ovat tehneet kisatilanteesta minulle todella ison peikon, Pelko on siis istunut etupenkillä tässä suhteessa jo kauan. Olen uskotellut itselleni, että kokeeseen vähintäänkin kuolee. Ihailen suuresti ihmisiä, jotka uskaltavat ilmoittautua kokeeseen uudestaan ja uudestaan huolimatta loputtomasta epävarmuuden tunteesta. Minun tapauksessani epäonnistumisen pelosta on tullut se joka istuu kuljettajan penkillä. Minä ja Tekemisen ilo istumme hiljaa takapenkillä.

Ikävä totuus on kuitenkin ettei Pelko osaa edes käynnistää autoa.

Pelon oikea paikka olisi takapenkillä. Se on rakastettu perheenjäsen, jonka ajatuksia kuunnellaan, mutta se EI saa päättää mihin me kanssa ajamme. Mikään ei ole niin pelottavaa kuin heittäytyä sille mikä tuottaa sinussa iloa ja tehdä työtä sen eteen. Oli se sitten koiraharrastus, kirjoittaminen, maalaaminen tai vaikka ruuanlaitto. Totuus kuitenkin on, että koska pelko ei osaa käynnistää autoa, minun pitää tehdä se. Pelkoa ei tarvitse kukistaa, sitä ei tarvitse piilottaa tai yrittää heittää kyydistä. Se otetaan mukaan hiljaisena liikekumppanina.

Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty.

Mitä minä sitten pelkään? Sitä että epäonnistun? Sitä että annan aikaani johonkin ja se ei johda mihinkään? On aina olemassa syy miksi emme tee jotakin vaikka haluaisimme. Se saattaa olla resurssien puute kuten raha, aika tai joskus koiraharrastuksen parissa "liian huono koira" (josta voisinkin sitten kirjoittaa toisen postauksen...). Se voi olla myös pelko siitä, että en ole tarpeeksi hyvä, pelko siitä mitä muut ajattelevat, pelko siitä että olen huonompi kuin muut.

Ainakin minun Pelkoni ainakin kuiskaa näitä syitä oikeuttaakseen olemassaolonsa.

Eniten pelkään sitä että en ole tarpeeksi hyvä. Minussa asuu palanen inhottavaa perfektionismiä. Voin myöntää tämän aivan avoimesti. Pelkään että en osaa tehdä asioita tarpeeksi hyvin.

Puretaampa ajatusta hieman: olenko minä luvannut jollekin olla paras? Olenko luvannut universumille, että minusta tulee maailman paras koiraharrastaja? En. Minä lupasin itselleni että harrastan koirani kanssa jotain, en luvannut tehdä tätä hyvin. Tehty on aina parempi kuin täydellinen. Jos koiran kanssa harrastaminen ja siinä kilpaileminen tuottaa minulle iloa ja tunnen kutsumusta lajia kohtaan niin miksei se ole tarpeeksi? Tarvitseeko minun olla paras tai edes hyvä? Tekemisen ilon pitäisi olla tarpeeksi. "Hyvä" tulee vasta myöhemmin, mutta se ei pääse syntymään jos en edes yritä ensin "saada valmista". Oppiminen alkaa kun lakkaa pelkäämästä omia heikkouksiaan ja sen sijaan ottaa ne avosylin vastaan.

Pelkään myös mitä muut ajattelevat. Puretaampa tätä herkkupalaa hieman: Kuka ajattelee ja mitä? Kokeen tuomari? Treenikaverini? Se mitä muuta ajattelevat tai sanovat ei ole hallussani. Miksi minun pitäisi pelätä sitä? Ja miksi ihmeessä kuvittelen olevani niin ihmeellinen olento, että minun tekemiseni jaksaisivat kiinnostaa ketään? Se, että epäonnistunko minä kokeessa vai en ei kosketa ketään muuta kuin minua itseäni. Varmasti on olemassa ilkeitä ihmisiä, jotka rakastavat rypeä toisten virheissä. Hetken. Sitten he jatkavat matkaansa muihin virheisiin. Mutta pitääkö sen estää minua kokeilemasta?

Aina on olemassa tapa raaputtaa pois Pelon syyt, jotta sen olemassaololle ei saada enää oikeutusta.
Täytyy vain kysyä "miksi?". Ainakin omalla kohdallani syyt näyttävät alastomina niin typeriltä, että pystyn puhaltamaan ne nurin. Jos Pelko ei pysty vastaamaan kysymykseen "miksi?" järkevästi niin minä en jatkossa aio ottaa sen mielipidettä huomioon.

Gilbert kertoo, että tässä elämässä kaikki asiat ovat kakkaleipiä. Jos haluat saavuttaa jotakin niin kaiken muun lisäksi sinun on syötävä se kakkaleipäkin. Vähän ajan päästä, jos hyvin käy, niin kakkaleipäkin alkaa maistua hyvältä.

Olen lähiaikoina miettinyt miksi haluan ylipäätänsä harrastaa koirieni kanssa? Miksi otan tämän touhun niin vakavasti? (tai otanko sen edes?) Tänä vuonna kakkaleipää on tullut syötyä oikein urakalla. Popan sairastuminen ja kuntoutus ja epäonnistumiset Priyan kanssa kulminoituvat oikein massiiviseksi annokseksi. Pääsisinkö helpommalla jos lopettaisin koko touhun?

Kun ajattelen alkuvuoden tapahtumia mieleeni nousee ensimmäisenä muisto minusta pidättelemässä itkua bussipysäkillä kun olen juuri kuullut että pentuni ei ole terve. Sieltä nousee muisto päätään puristelevasta kouluttajasta kun hän on nähnyt minun ja Priyan kisamaisen treenin. Sieltä nousee muisto Popan huudosta kun jouduin jättämään sen taas yksin häkkiin lojumaan ja lähdin hallille vain Priyan kanssa. Muistuu mieleen se fiilis kun huomasin että Priya ei pääse edes alokasluokkaa kunnialla läpi huolimatta kaikista niistä tunneista mitä olen sen eteen nähnyt vaivaa. Nousee muisto kisapaineista kun treenasin ryhmässä jossa oletetaan tavoitteita ja turhauma kun en päässyt vastaamaan niihin.

MUTTA jos saan tuon kaiken syötyä pitkin hampain, niin jäljelle jää muisto Priyasta kun se hymyillen kömpii viereeni aamulla. Nousee muisto Popan riemusta kun sain leikkiä sen kanssa ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen. Muistan sen kerran kun kouluttaja kehui Priyan ja minun yhetistyötä ja onnitteli siitä matkasta jonka olemme kulkeneet. Muistan sen täydellisen tunnarin, jonka Priya teki ja sen ihanan voiman jolla Popa nappaa noutokapulan maasta. Muistan kaikki ne kerrat kun olen ystävien kanssa nauranut huutonaurua kentän laidalla ja tuntenut kuuluvani juuri sinne, juuri siihen porukkaan.
Se kaikki riemu, oppimisen ja pähkäilyn ilo, koirien loistavat ilmeet, ystävien äänet, nauru ja huumaava vapauden tunne kun iloitset yhdessä koirasi kanssa muodostuvat yhdeksi herkkusämpyläksi, joka vie kakkaleivän maun mennessään.

Yhteenveto ei tule yllätykseksi kenellekään: jokainen asia tässä elämässä antaa ja ottaa. Kisatilanteiden peikko ei ole kukistettu, se on edelleen hyvinkin voimissaan. Mutta niin olen minäkin ja jatkan hyppäämistä, mahalaskuja ja toivottavasti jonain kauniina päivänä myös onnistumisia. Koska hittolainen: hyppääminen on paljon kivempaa kuin paikoillaan seisominen!

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Olipa kerran hubaa vappua

Iloista vappua kaikille! T: Priya, Popa ja  hoitokoira Ilo


Olipa kerran maailman rasittavin olennon häiriötreenit



Jos joku sattuu eksymään blogiini toiveissaan oma hieno mustavalkoinen ferrari, bordercollie, jota aika usein rotukeskusteluissa kutsutaan "aivan ihanan helpoksi koiraksi, joka on töissä vauhdikas, mutta kotona näkymätön." niin minä voin pudottaa sinut pilvilinnoista todellisuuteen. Popa on ihan hemmetin ärsyttävä.

Ensinnäkin: se on aina skarpimpi kuin minä ja tuntuu jotenkin omaavan yliluonnollisen huomiokyvyn jonka perässä hidas ihmisolento ei kykene pysymään. 

Toiseksi: Se on ihan saakelin sitkeä. Jos sen hörökorvien väliin eksyy yksikin idea niin se ei pääse siitä millään eroon. 

Kolmanneksi: Se ei osaa lopettaa mitään hauskaa. Koko sen pienen elämän ajan se on ollut huono lopettamaan iltavilliä/aamuvilliä/muuten vaan villiä/leikkiä/projektia. Mutta nyt se on myös keksinyt, että hän ei lopeta koskaan treenaamista (se ei kirjaimellisesti tule kentältä pois), eikä hän lopeta koskaan aikuisten koirien kiusaamista (ei vaikka aikuinen koira kertoo hyvin selvästi mielipiteensä). 

Neljänneksi: ihan kaikki. Jopa se, että se näyttää ihan dorkalta kun se katsoo  mua kohti hörökorvineen ja puikkokuonoineen. 

Vihaan Popaa ja rakastan sitä samaan aikaan. En voi lakata nauramasta sille samalla kun minun tekisi mieli tehdä siitä mustavalkoinen turkis näihin vapun "keväisiin" ilmoihin (meillä tulee lunta..). Popa ei ainakaan jätä ketään kylmäksi. Popa on hauska. Todennäköisesti jos tapaisit Popan niin nauraisit ihan kippurassa sen jutuille ensimmäisen tunnin ja sen jälkeen siitä voisi tehdä sen turkiksen. 

Mutta hei täytyy keskittyä positiiviseen. 

Ensinnäkin: hitsi se on hieno treenikoira. (Paitsi lähiaikoina silloin kun sen loistavat ideat ovat levinneet kentälle asti). Keskittyminen ja palo hommiin on jotain niin hienoa. Jaksan joka kerta yllättyä siitä miten hyvin se oppii ja nappaa koulutuksesta kiinni hidastamatta vauhtiaan. 

Toiseksi: Sillä on hyvä pää kirahvinkaulan päällä. Popa ei missään tapauksessa ole levoton tai ylivilkas vaikka näistä teksteistä saa joskus sellaisen kuvan. Se on vain ihan hemmetin energinen, älykäs ja sitkeä työkoira. Popa on tasapainoinen tyyppi, jolla keulii juuri sopivasti (okei, joskus hieman liikaa). Se pystyy rauhoittumaan, se vain ei aina halua. Se ei hätkähdä muutoksia, ääniä tai alustoja. 

Kolmanneksi: Sillä ei ole vihaista karvaa koko koirassa. Popa on ainakin tässä huimassa 10kk iässä niin ylisosiaalinen ja iloinen koira, joka on kaikessa rakkaudessaan jopa hieman ärsyttävä. 

Neljänneksi: Kaikki!! Popa on persoona. Maailman paras koira. Vaikka sen kanssa elämä muistuttaa välillä komediashowta niin vaihtaisi sitä mihinkään. Olen joutunut keskeyttämään tämän postauksen kirjoittamisen nyt kuusi kertaa koska a) Popa oli hakenut vaatekaapista ratsastushanskani b) Popa haki tiskialtaasta haarukan c) Popa kiusasi hoitokoiraamme Iloa niin että tämä oli täysin ahdingossa x3 ja d) Popa oli kiskomassa sohvan istuintyynyä irti sohvasta. 

Torstaina meillä oli talvikauden viimeiset Riitan treenit. Teemana raivostuttavalla kakaralla oli häiriötreenit. Teimme kaikenalista tuttua talvikauden treeneistä, mutta Riitta oli keksinyt harjoituksiin twistin.

Ensin teimme häkkileikkiä ringissä niin että lähetimme pentuja häkkeihin tai alustoille ristiin ratsiin. Aikamoinen häiriö siis, mutta pennut keskittyivät mainiosti. Jos tehtävä on tarpeeksi helppo niin suurikin häiriö ei haitannut suoritusta. 

Sitten levitimme kentälle leluja ja avoimia ruokakuppeja. Koiraa ei saanut käskeä mukaan mutta sitä sai kehua ja palkata onnistumisesta. Popa oli oikeastaan aika pätevä tässä pelissä. Kerran se meinasi käydä ruokaan käsiksi, mutta kuunteli kutsuani hyvin. Sitten teimme vielä luoksetulot kaiken tämän rojun läpi. Sillä aikaa kun yksi suoritti niin muu luokka odotteli paikoillaan siinä ympärillä joko avoimessa häkissä tai alustalla.

Haasteet jatkuivat 10 sekunnin stabiililla asennolla (josta Popakin suoriutui toisella yrityksellä) ja 10 sekunnin katsekontaktilla. Sitten siirryimme minun inhokkitehtävääni: peliin, jossa on tarkoitus saada mahdollisimman monta käsitargettia 30 sekunnin aikana. Minulle on jäänyt mokomasta traumat Priyan kanssa koska en ikinä saanut tarpeeksi monta toistoa lyötyä läpi joten tunnen jonkunlaista periaatteellista ahdistusta koko haastetta kohtaan. Poppeli nokki kuitenkin reilu 20 toistoa 30 sekunnin aikana (sekosin laskuissa).

Sitten jatkoimme esineen nostoilla. Riitta oli laittanut maahan 10 satunnaista esinettä ja koiran piti tuoda kaikki käsitargettiin. En saanut itse ensin koskea esineisiin vaan Popa joutui itse tarjoamaan esineen tuomista. Esineiden joukossa oli myös lakupötkö, jonka ohjaaja sai syödä jos koira toi sen targettiin asti. Popalla on tosi vahva esineen nosto. Se toi minulle vaivatta metallilusikan, pienen koristekiven, heijastimen, muovisen valohommelin, lapasen, sen lakun ja kaikkea muuta. Ainut joka tuotti ongelmia oli talutushihna. Senkin Popa nosti, mutta metelin (ja kaiken muun tarjoamisen) jälkeen aivan lukosta nostaen.

Oli kyllä aivan superhauska tunti!