lauantai 21. huhtikuuta 2018

Olipa kerran Maaritin tokokoulutus ja kahjo aussie

Eilen Popa kävi taas Maarit Hellmanin tokokoulutuksessa. Koko ilta jätti aika värittömän fiiliksen. Jotenkin tuntuu, etten saa vaan sitten mitenkään hyvää treenifiilistä kasattua tokoon. Oletan, että hyvään treenimotivatioon kuuluu se, että jos näkee jotain kivoja harjoituksia niin ensimmäinen ajatus ei ole: "en kyllä yhtään jaksais hinkata mitään tuollaista". Lörpöttelin vaan koko illan jonkun kanssa tai räpläsin puhelinta enkä jaksanut yhtään kiinnostua muiden treenien seuraamisesta. Onneksi kesä ja kauan odotettu tokotauko odottaa, ehkä sitten syksyllä taas uudella motivaatiolla. Tai sitten ei, kukaan ei pidä asetta ohimolla eikä maailma lopu jos en jaksakaan tokoilla.

Popan omalla vuorolla me tehtiin alokasluokka läpi kisamaisena. Poppeli ei oikein ollut hereillä aluksi, se alkoi ihmetellä kesken seuruun jotain, jätätti ja tuntui tosi tahmealta. Liikkeestä, maahanmeno, luoksetulo, kapulan pito ja hyppy olivat ok, mutta kaukoissa se taas jäi ihmettelemään jotain ja tahmoi vaihtoja.

Maarit oli sitä mieltä, että Popa saattoi näyttää kaukaa katsottuna kisatreenin aikana siltä että se olisi ollut matalassa vireessä, mutta lähempi tarkastelu paljasti totuuden. Se oli oikeastaan todella kiihtynyt. Se vain osoitti sen joillekin bordercollieille tyypilliseen tapaan kääntymällä sisäänpäin ja jännittymällä jähmeäksi. Se näkyi tällä kertaa seuruussa ja kaukoissa.

Maaritin ohje Popalle oli se, että palkkaisin sitä nyt pidemmän aikaa pelkästään namilla. Ajatuksena, että namia satelee aina lyhyen rentouttavan sosiaalisen palkan jälkeen. Eilen Popa vastasikin sosiaaliseen palkkaan oikein hyvin ja rentoutui siitä. Siltä ei oikeastaan päässyt ääntä kuin kerran: silloin kun avustajat siirsivät hyppyä eikä kehä jatkunutkaan hypyllä ja tämä romautti pienen bcn maailmaa.

Teimme korjaussarjaa seuruussa ja kaukoissa rentouttavan sosiaalisen palkan ja namin avulla. Se vastasi harjoituksiin ihan hyvin ja työskenteli iloisesti. Treenit eivät menneet huonosti, Popa oli oikein kiva treenikamu niin kuin aina. Kieltämättä silti käteen jäi vain sellainen olo, että riitääköhän minulla taidot, aika ja motivaatio tehdä tuosta kakarasta toimivaa peliä tokoon. Pitäiskö vaan pitää pidempi tauko tokosta ja keskittyä tekemään koiratanssia, rally-tokoa ja puuhastella vähän hakua.

(Koiratanssissa Popa onkin nyt tehnyt positioihin hakeutumista ja se on ollut molemmista ihan huisin kivaa! Poppelilla alkaa olla "laukka" positio jopa vahvempi kuin vasemman puolen seuruu ja tämä on tuonut omia haasteita mukanaan)

Popa "joutuu" kuitenkin vielä huomenna tokokoulutukseen tuuraamaan Priyaa. Priyan kasvattiporukka järjestää Oili Huotarin tokokoulutuksen, johon minun oli tarkoitus mennä punanutun kanssa pelleilemään (tai ajatuksena oli tehdä seuruuta ihan rally-tokoakin ajatellen kun Prillis on hieman alkanut keulia siinä ja olisin halunnut ajatuksia miten saan innon pysymään mutta kriteereitä tiukemmaksi kun rallyssakaan ei välttämättä katsella hyvällä vinossa poikittavaa pomppu-aussia, joka kulkee puoli koiraa edellä..)

Priya kuitenkin päätti toisin. Tiistaina treenien jälkeen lenkillä huomasin, että Popalla on kauluksessa verta. Tarkemmalla tutkailulla veri tuli siitä kuka yleensä roikkui niissä Popan kauluksissa eli Priyasta. En nähnyt suussa mitään ihmeellisempää ja Priya söi iltaruuan normaalisti. Seuraavana päivänä rallytreeneissä Priya kuitenkin tarttui leluun varovasti ja siihen jäi verta. Eikun hampilääkärille!

Tuloksena Prilliksen yksi leego oli lohjennut ja kielessä/kielen alla oli ikävä haava. Sankari on siis juostessaan ilmaisesti törmännyt johonkin ja purrut itseään kieleen tai juossut monttu auki päin puuta (en ihmettele ollenkaan). Prillis etenee muutenkin juostessaan mentaliteetillä: "maasto väistää, minä en."

Mutta treenit ovat siis punaisen kanssa taas vähän tauolla.


tiistai 17. huhtikuuta 2018

Olipa kerran psyykkisen valmennuksen kurssi

Mitäs me onkaan tehty?

Ei paljon mitään.

Tärkeimpänä asiana varmaan mielessä on pyörinyt psyykkisen valmennuksen kurssi. Blogia joskus lukeneet varmaan tietävätkin, että olen hirmuinen jännittäjä. Kokeisiin meneminen on täysin verrattavissa maailmanloppuun. Olen saanut itseni vakuutettua, että joku ampuu minulle kuulan kalloon kesken jokaisen koesuorituksen. Tämä on hassua koska opinnoissani tai muissa harrastuksissani tätä epätoivoista jännitystä ei ole. Olen harrastanut teatteria, laulanut lavalla, lukenut tekstejäni yleisölle ja seissyt maalaukseni vieressä sillä aikaa kun koko muu luokka arvostelee sitä. Tämä ei ole kamlaa, mutta jostain syytä koiraharrastus on. Kun huomasin sportttirakilla psyykkisen valmennuksen nettikurssin niin minun oli aivan pakko osallistua. Priya on ollut jokseenkin välinpitämätön minun hermoiluihini, mutta Popa sen sijaan jännittyy kun minä jännityn. Tässä yhtälössä helpointa on aina työstää sitä kaksijalkaisen pääkoppaa, joten toivon että sitä saan tehdä tällä kurssilla.

Kurssi on tähän mennessä ollut TYÖLÄS! Olemme pohtineen arvoja, motivaatiota, itsetuntemusta ja omaa suhtautumista epäonnistumisiin. Kurssi on pakottanut kuuntelemaan omaa "sisäistä dialogia" ja oman kitinänsä kuunteleminen ei ole aina kaikista miellyttävintä ajanvietettä. Mutta se on paljastanut monia tyypillisiä tapoja ja ajatusmalleja johon putoan uudelleen ja uudelleen. Minulla on esimerkiksi tapana heittää huumoriksi kaikki kehut, joita ihmiset yrittävät minulle antaa. Jokainen kehu saa aikaan oksennusreaktion jonka aikana syljen ulos jotain "nerokasta" kommenttia, joka jollain lailla mitätöi kehua itseään. Alitajuntaisesti en siis "ota kehua vastaan". Jouduinkin kysymään muutamalta treenikaveriltäni mikä heidän mielestään on minun vahvuuteni koiran ohjaajana ja treenikaverina enkä saanut vastata heidän kehuihinsa muulla tavalla, kun sanomalla kiltisti "kiitos". Pelkästään kehujen kalastaminen muilta oli kamalaa ja jos totta puhutaan niin melkein jokaiseen kommenttiin halusin vastata jotain ovelaa. Näitä asioita olemme pohtineet kurssilla ja se on saanut minut ajattelemaan vanhoja käytösmallejani uudestaan.

Narratiivista psykologiaa jonkin verran lukeneena tiedän kyllä kuinka oma sisäinen dialogimme vaikuttaa toimintaamme ja suoraan hyvinvointiin. Kun sisäinen dialogini on kokeeseen menossa "tehdään meidän näköinen suoritus eli pohjamudissa ryvetään" tai "Popa haukkuu kuitenkin, ihan kohta se haukkuu, se jännittyy, nyt se haukkuu.." niin näistä tulee helposti itseään toteuttavia ennustuksia. Popan tapauksessa olen erityisesti huomannut miten minun varovaisuuteni ja jännittymiseni saavat sen jännittymään mikä aiheuttaa taas ääntelyä. Silloin kun yritän "pitää olemuksellani Popan hiljaa" niin todennäköisesti se huutaa kahta kauheammin. Rentous pitäisi siis löytää ensin itsestä ja tuoda se sitten Popalle.

Kurssilla on joutunut myös pohtimaan paljon omaa motivaatiota. Minun tapauksessani tein oikein motivaation ruumiinavauksen ja mietin miten se on joskus toiminut. Miksi alunperin lähdin harrastamaan koirien kanssa? Mitkä ovat tavoitteeni? Mikä minua motivoi? Näiden pohtiminen auttaa laittamaan kisajännityksen perspektiiviin. Tutkimuksieni mukaan minua motivoi jo paljon itseni voittaminen ja kisoihin meneminen jännityksestä huolimatta. Meni koe niin tai näin, olen jo voittanut itseni käymällä sen kaiken läpi.

Kaiken kaikkiaan on ollut tähän mennessä hyvä kurssi ja odotan innolla jatkoa.

Täytekuvaksi Priyan söpö kesäinen kuva koska joku kuva pitää aina olla 

Muutenkin meille kuuluu hyvää. Prillis on paremmassa kunnossa ja päässyt taas puuhastelemaan rally-tokoa. Popa on harjoitellut hiljaisuuden lisäksi koiratanssin positioiden välillä siirtymistä pelkästään sanallisen vihjeen avulla. Tytöt tekevät juoksuja, mutta toivottavasti pitkittävät vielä sen verran, että toukokuun alussa mennään taas rallykokeeseen jännittämään.


lauantai 7. huhtikuuta 2018

Olipa kerran laulukisat

Menin sitten hetkellisessä mielenhäiriössä ilmoittamaan Popan toiseen koiratanssikisaan. Koiratanssikisoja on tarjolla sen verran harvoin ja minun osallistumistani rajoittaa aina sama vanha autottomuus, joten lähellä olevat tanssikisat houkuttelivat aivan liikaa. Joten vastoin kaikkea järkeä laitoin ilmoa menemään. Vaikka tiesin että en ehdi tekemään kisojen välissä vanhoille ongelmille yhtään mitään.

Minulla oli koko kisoja edeltävän päivän sellainen fiilis, että tämä ei ole hyvä idea. Oma pää oli jossain ihan muualla (tarkemmin yhdessä aivan ihanassa fantasiatarinassa, jossa yritän naputella kirjoitushaastetta varten) ja motivaatio kisaamiseen oli tosi matalalla. Jotenkin tunsin jo ennakkoon kuinka me tullaan epäonnistumaan ja tuhlaan hyvää kirjoitusaikaani lorvimassa kisoissa, joissa en edes kuvitellut saavani hyvää tulosta.

Harmikseni täytyy todeta, että olin oikeassa.

Popa huusi suurimman osan ohjelmasta niin kovaa, että en kuullut musiikkia sen alta. Ohjelman loppupuolella luovutin jo ohjelman esittämisessä ja komensin Popan maahan rauhoittumaan. Siitä se lähti mukaan hiljaa ja teki loppu ohjelman ilman inahdustakaan.

Keräsimme silti säälipisteitä 148,0 (78,33/69,67).

Popa on siitä armoton koira, että se reagoi helposti kaikkeen ja näyttää reaktionsa usein ääntelemällä. Oli se sitten turhauma, epävarmuus, palkan odotus, ahdistus, kuumuminen.. Aina siltä pääsee ääntä. Joskus minusta tuntuu, että osaan sanoa mistä huudon lähde kumpuaa, mutta suurimman osan ajasta olen täysin kysymysmerkkinä ja osaaminen tuntuu loppuvan tähän.

Minua lohduttaa ajatus siitä, että Priyankin kanssa yhteistyö on alkanut oikeasti toimimaan vasta nyt. Prillis tuntuu nyt reilu 4-vuotiaana sopivan käteeni täydellisesti. Jossain kohtaa olen huomaamattani löytänyt punanutun käyttöohjeet ja saanut siitä kaivettua esiin sen luottavan ja ihanan treenikaverin, joksi se on kasvanut. Ehkä muutaman vuoden päästä olen löytänyt Popan käyttöohjeet ja nämä huudon täyttämät kokemukset ovat vain yksi huono muisto muiden joukossa.

Meidät parhaiten tuntevat treenikaverit ovat sanoneet että Popa kaipaa vain rutiinia ja aikaa. Olen itsekin vähän sitä mieltä. Sen autistisen professorin pääkopan täytyy täysin tietää mitä se on tekemässä, jotta se voi suoriutua siitä hiljaa. Pienikin epävarmuus saa sen jännittymään ja jännittyneenä se ilmaisee tuntemuksistaan hyvin kovaäänisesti. Kisoissa minun jännitykseni = epäselvä ohjaus = ääntely. Jotenkin meidän molempien pitäisi löytää rentous tekemiseen. Omaa pääkoppaani työstän parhaillani psyykkisen valmennuksen kurssilla. Ainakin minulla on lista epäonnistumisia mitä käsitellä kurssin neuvomilla tavoilla! Ei mene rahat hukkaan.

Jos jotain positiivista etsitään näistä kisoista niin Popa ei reagoinut enää kisapaikalla hidastumalla/ahdistumalla mihinkään. Se teki myös kehässä kaiken minkä minä siltä pyysin täydellä fokuksella. Se on kaikesta huolimatta maailman kultaisin pieni nörtti professorini, joka ei hylkää minua kesken kisatilanteen, vaikka se ei ihan ymmärräkään mistä on kyse ja yrittää huudolla selvitä sen läpi.

"Ei ole olemassa epäonnistumisia, on vain voittoja ja oppimista." Eikös se niin mene? Seuraava mato on jo laitettu koukkuun, mutta tällä kertaa menemme opettelemaan kisarutiineja rallykisoihin.




sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Olipa kerran ekat htm kisat ja muuta sellaista

Iloista pääsiäistä! Toivottavat Priya ja Popa



Kiusasin tyttöjä taas vaihteeksi valokuvauksella. Poseeraaminen kameran edessä akaa olla Poppelillekin tuttua hommaa. Sille voi oikeastaan nykäistä mitä vaan suuhun ja se tönöttää nätisti paikoillaan kunnes saa luvan liikkua. Hienot mallit!

Sitten kuulumisiin: Popa kävi korkkaamassa viralliset htm-kisat! Kisapäivää edelsi valitettavasti hiljaisempi viikko koska olin kipeänä ja tämä ei luonut mitään hyvää lähtökohtaa suoritukseen. Olin taas viimeiseen asti perumassa osallistumistani, mutta löysin itseni kuitenkin kehän reunalta jännittämästä.

Melkein eniten jännitin sirun lukemista ja kisakirjan varmennusta. Olin melko varma että harjoittelusta huolimatta Popa päättää, että sirunlukija syö pieniä bordercollieita. Syöttelin sille hätäisesti nameja kaksin käsin sillä aikaa kun tuomari yritti saada sirunlukijaa toimimaan. Popa ei edes huomannut sitä, mutta kun lukija kiljasti iloisesti löydettyään Popan sirun, painui Popa taas matalaksi. Lipesin äkkiä paikalta ja aloin nostattaa Popaa. Leikin sen kanssa ja vaadin siltä pieniä tehtäviä. Tuomari joutui nilkuttamaan perääni koska unohdin Popan rekisteritodistuksen. Poppeli kuitenkin palautui sirunlukijan kamalasta hyökkäyksestä.

Suorituksen alussa Popa oli jännittynyt ja pälyili minua ihmeissään. Se hätääntyi selvästi vähän minun tärisevistä raajoistani ja kimeästä äänestäni. Se ei kuitenkaan missään vaiheessa lopettanut tekemistä. Popa pysyi uskollisena seuruussa ja täydessä fokuksessa vaikka selvästi hidasti ja jännittyi minun sekoilustani. Jossain vaiheessa Popa rentoutui ja alkoi olla oma itsensä. Tässä vaiheessa seuraamiseen tuli mukaan ääntä ja muutakin levottomuutta.

Suorituksesta keräsimme 156 (77,33/78,66)p. ja keräsi tälläistä palautetta:

Tuomari: Henna Meriharju

Määrä: 40, Laatu:38, yhteensä: 78, Kumppanuus: 40, koreografia: 37, yhteensä: 77 (155p)

"Riittävä määrä positioita, mutta koiralla selkeitä vaikeuksia pysyä positiossa sekä kohdallaan, että ryhmissä. Se siis hypähteli tavoitellessaan positiota. Hieno asu ja kiva koreografia-idea."

Tuomari: Mari Väänänen

Määrä: 40, Laatu: 39, yhteensä: 79, Kumppanuus: 38, koreografia: 42, yhteensä: 80 (159p)

" Hauska idea teemassa ja koreografiassa. Koira oli hieman hämillään tilanteesta, liikkui aika varoen, muutama haukahdus ja liikkui ohjaajaa napsien. Vielä lisää varmuutta esiintymiseen, mutta hyvällä alulla koiratanssiura."

Tuomari: Outi Tastula

Määrä: 37, laatu: 38, yhteensä: 75, Kumppanuus: 39, Koreografia: 79 (154p) 

"Kiva teema, ohjaajan liike osuva :) Vasemmalla seuraaminen on hallussa koiralla, mutta muissa pitäisi koiran paikkaa tsekata. Olisikohan koiralle  hieman reippaampi musiikki sopivampi?" 

Olen valtavan ylpeä Popasta! Vaikka suorituksessa ei pisteillä juhlittukaan niin luottoni Popaan lisääntyi tämän kokeen jälkeen hurjasti. Yhteistyö kisoissa kärsii vielä molempien jännityksestä, mutta Popa on silti osoittunut näissä kolmessa kilpailussa todella luotettavaksi kisakaveriksi. Se yrittää aina parhaansa ja on suorituksessa mukana vaikka vähän jännittäisikin. 

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Olipa kerran murheita selän kanssa

Kuva: Tiina Raatikainen
Heräsin vähän aikaa sitten siihen, että en ole kirjoittanut pitkään aikaan mitään Priyan selän tilanteesta. Popan OCD sai blogissani tähtihetkensä, mutta Priyan aivan yhtä viheliäinen vaiva on jäänyt varjoon. Tämä johtuu siitä, että siinä missä Popan sairaus iski kasvojani päin yhtenä suurena järkytyksenä, Priyan vaiva on kasvanut pikkuhiljaa.

Priyalta löydettiin vuoden ikäisenä selästä LTV3, eli epäsymmetrinen välimuotoinen lanne-ristinikama. Silloin näistä LTV-muutoksista oli hyvin vähän tietoa liikkeellä (tai minä en osannut etsiä sitä oikeista paikoista) eikä meillekään osattu sanoa muutoksesta oikein mitään. Kirjoitin silloin tapani mukaan blogiin  hyvin rehellisesti Priyan selän "tuomion" aiheuttamista fiiliksistä. Tässä linkki postaukseen, (irtonainen huomio: hassua kuinka olin tuon postauksen aikaan niin huolissani siitä, että emme pysty tekemään agilitya, tänä päivänä agilityn jääminen ei kirpaise kummankaan koiran kanssa). Alle 2-vuotiaana Priya ei oireillut selkäänsä millään tavalla. Me harrastimme silloin aktiivisesti tokoa ja agilityä. Priya kävi noin kerran kuussa hieronnassa ja pysyi tällä hoitovälillä hyvässä kunnossa.

Sitten alamäki alkoi. Priya alkoi välillä kulkea vinossa, laahata toista takajalkaansa, järsiä selkäänsä ja peitsata jopa vapaana kulkiessaan. Välillä sillä on ollut hyviä aikoja jolloin selkä tuntuu hyvältä, mutta välillä nuori koira muuttuu silmissäni vanhukseksi. Agilityharrastus hiipui pois. En missään vaiheessa tehnyt tietoista päätöstä lopettaa vaan se vain jäi pois aikataulusta. Ensin kisahaaveet hiipuivat ja laskimme rimat sille alas eikä sen tarvinnut mennä rankimpia esteitä. Sitten säännöllinen treenaaminen jäi kokonaan pois. Vieläkin saatan välilä juoksuttaa Priyaa putkeen tai tehdä sen kanssa kepit kerran läpi, mutta Priya ei ole varsinaisessa mielessä treenannut agilitya pitkään aikaan. Myös tokon treenaaminen on jäänyt vähemmälle enkä enää haaveile, että Priya koskaan kilpailisi tokon ylemmissä luokissa. Vaikka jollain ihmeen kaupalla minun taitoni riittäisivät sen sinne saamiseen niin kroppa ei todennäköisesti kestäsi vauhtiliikkeiden aktiivista treenausta.

Priya oireilee selkäänsä monella tavalla. Sen lantio on vähän vinossa ja tämä synnyttää ongelmia vähän joka puolelle kroppaa. Selkä jumittaa helposti koko mitaltaan, mutta pahin alue löytyy yleensä vasemmalta lannerangan luota, sieltä missä epämääräinen nikama on. Kipu sieltä säteilee yleensä Priyan vasempaan takajalkaan. Osteopaattimme mukaan jalka meneekin usein kieroon virheasentoon. Takajalan karvat ovat usein pörrössä ja pystyssä sekä pahimmillaan se alkaa "laahata" jalkaa liikkuessaan (eli ei käytä sitä yhtä tehokkaasti kuin toista takajalkaansa).

Tällä hetkellä Priya käy noin 3kk välein osteopatiassa. Tästä on ollut eniten apua sille. Hieronnassa se käy selän kunnosta rippuen 2vko-1kk välein. Sitä myös jumpataan säännöllisesti lihaskunnon ylläpitämiseksi. Tällä hoitovälillä ja harrastuksia keventämällä Priya on pysynyt pääosin hyvässä kunnossa. Sillä on eläinlääkärin määräämää kipulääkettä, jota olen voinut antaa sille tarvittaessa, mutta olen joutunut turvautumaan siihen harvoin.

Sitten tuli tämä talvi ja pakkaset. Huomasin viime viikolla muutamana iltana, että Priya jyrsi vähän takajalkaansa ja päätin aikaistaa sen hoitoaikaa. Mutta seuraavana iltana havahduin siihen, että se oli jyrsinyt jalkaansa niin paljon, että karvat olivat lähteneet ohentumaan. Selkä tuntui jopa omiin sormiini jäykältä kuin rautakanki. Priya sai kipulääkettä ja jalan järsiminen loppui siihen. Se on ollut nyt viikon sairaslomalla, syönyt kipulääkkeitä, sitä on hierottu ja lihaksia lämmitetty joka päivä.  Tämä on ollut pahin selkäjumi tähän mennessä ja sen seuraaminen on tuntunut toivottomalta.

Inhottavaa katsoa Priyaa kipeänä. Se on niin iloinen ja valloittava koira, oikea "once in a lifetime" timantti. Tämän timantin haluaisin pitää luonani mahdollisimman pitkään. Nyt Priyan olo alkaa pikkuhiljaa helpottaa, tänään sen selkä tuntui jo paremmalta ja se oli virkeämpi. Silti tämä kipuepisodi sai minut heräämään Priyan tilanteeseen. Se voi mennä nopeastikin todella kipeäksi ja netin kauhujuttujen perusteella hermokipu voi aiheuttaa sille jopa halvausoireita.

Jos kukaan LTV3 koiran omistaja sattuu eksymään tänne: toivon, että teillä parempi tuuri oireiden kanssa kun meillä (olen kuullut tälläisistäkin tapauksista) Mutta Priya on reilu 4v aussie, joka on fyysisesti hyvässä kunnossa ja se kipuilee selkäänsä jo nyt. Rankat harrastukset (agility, tottis, tokon rankimmat liikkeet) eivät ole enää säännöllisessä treenissä. Toivottavasti säännöllisellä hoidolla saisin kultakimpaleeni pidettyä pitkään siinä kunnossa että se pärjää kotikoirana ja kevyissä harrastuksissa mukana.

Tämä hullu sen sijaan on juossut Priyankin puolesta (kuva: Sanna Kiretti)



sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Olipa kerran koiratanssia molempien kanssa

Tytöt ovat tankanneet koiratanssia nyt kahtena viikonloppuna peräkkäin. Viime viikonloppuna olimme Popan kanssa Salla Haaviston workshopissa ja tänä viikonloppuna olimme Priyan kanssa Annika Salon koulutuksessa. Olemme siis laittaneet kovasti tassulla koreaksi! On suuri harmi, etten tunne enemmän koiratanssin harrastajia. Treenaisin todella mielelläni tätä lajia enemmänkin. Mutta koska koiraharrastus on minulle niin sosiaalinen harrastus (treenikaverit ja ryhmät liittyvät siihen yhtä vahvasti kuin se karvainen kaverikin), niin ryhmä vetää minua aina tokon, rallyn tai haun pariin.

Hurjimmissa unelmissani minulla olisi yhtä mahtava porukka myös koiratanssin ympärillä! Temppuja ja liikkeitä voisin opettaa yksinkin, mutta kaipaisin itselleni jotain samanlaista kun mitä sain todistaa tänään koirakoutsin hallilla Annika Salon koulutuksessa. Koko porukka katsoi muiden esityksiä ja kaikki auttoivat toisiaan. Tunnelma oli kannustava ja ideoita lensi! Luovuus tuntuu toimivan aina parhaiten ryhmässä. Mistä löytäisin motivoituneen porukan, jotka jaksaisivat treenata vaikka kerran kuussa yhdessä? Voisimme pakertaa ohjelmaa, tehdä kokonaisuustreeniä ja toimia toistemme ylimääräisinä silmäpareina. Tokoon moinen porukka on kertynyt ympärilleni kuin itsekseen eikä minulla ole koskaan ollut vaikeuksia saada treenikavereita. Koiratanssijoihin törmään harvemmin. Kyllä ne harrastajat ovat siellä jossakin, mutta en ole vielä tavannut heitä. Ehkä jonain päivänä!

Salla Haaviston workshop


Kuva: Emmi Myllys


Sallan kanssa kävimme läpi Popan HTM ohjelmaa, jonka olin nopeasti väsännyt möllikisoja varten. Lähinnä halusin kysyä Sallalta onko ohjelma "tarpeeksi hyvä" ja miten hän veisi sitä eteenpäin. Ohjelma sai yllättävän paljon positiivista palautetta. Ajattelin, että se haukutaan heti alkujaan tylsäksi "juoksenteluksi". Ratsastusteema oli kuulemma kiva idea ja Popa teki näppärät ja siistit positiot.

Salla lähtisi muuttamaan siinä minun liikkumistani "tanssimaisemmaksi" ja häivyttämään käsiapuja siirtymistä. Keskustelimme koulutuksen ajan siitä millä eri tavoilla minä voisin jäljitellä hevosen liikkeitä seuraamisen yhteydessä ja samalla näyttää monipuolisemmin temponvaihtoja, käännöksiä ja takapäänkäyttöä ohjelmassa. Peruutusta tai sivuaskelia Salla ei ohjelmaan vielä suositellut koska ne ovat sen verran raakoja ja rikkovat vähän tunnelmaa kun Popan osaaminen on muuten niin siistiä. Takapään käyttöä voi alokkaassa esitellä myös pivoteilla, mitä lisäsimmekin ohjelmaan sivuaskelien tilalle.

Olen aika innoissani Popan uudesta ohjelmasta! Toivottavasti pääsemme pian viemään sen näytille tuomareiden eteen!

Kotiläksyksi saimme Popan totuttamisen erilaisiin häiriöihin positioissa. Kädet saavat heilua ja jalat hillua, mutta Popan pitäisi silti vain seurata. Tätä olemme toteuttaneet ahkerasti ja Popa on mennyt aivan valtavasti eteenpäin. Saan aika reilustikin häiritä sitä, eikä Pops lopeta seuraamista.

Toinen kotiläksy oli siirtyminen positioiden välillä ilman apuja. Popa on tehnyt siirtymistä oikealla edessä ja vasemmalla sivulla. Sekä hakeutumista eteeni "laukka" asentoon pelkästään sanallisella käskyllä korokkeen alulla. Siinä ongelmaksi noussut se, että neitä näpsä yhdistää omatoimisesti tämän tavalliseen perusasentoon ja istuu aina ilman koroketta. Treenaamme tätä vielä.





Annika Salon workshop

Olen Priyan kanssa suunnitellut useamman ohjelman, joka on paisunut jo perustuksiltaan liian isoksi ja sekavaksi. Koska tunnen rakkaan punanuttuni niin hyvin, tiedän, että meidän ohjelmamme pitäisi olla kuitenkin yksinkertaisempi. Ei liian kunnianhimoisia temppuja vaan iloista höntsäilyä, joka pelaa Priyalle vahvojen temppujen ympärillä. Siispä väsäilin sille "vappupallo"-ohjelman. Se perustuu kolmeen yksinkertaiseen temppuun: pyöri pallon ympärillä, pyöri pallon ja minun ympärilläni (eri variaatioissa) ja tuo pallo minulle käsitargettiin. Musiikiksi valitsen jonkun iloisen ja menevän kappaleen jossa on tasainen taustarytmi.

Kappalevalintaan pyysin apua koulutuksessa ja yksimielisesti Priyan höpsöön olemukseen sopi tämä kappale: Pharrell Williams - Happy. Katsotaan saanko siihen mitään fiksua rakennettua.




(ps. Vähänkö Poppeli on ollut pätevä 4kk, tästä on menty vain alaspäin :D )

Koulutuksessa heitettiiin ideoita tempuista vappupallon kanssa ja saimmekin jos aika hyvin ohjelmaa alkuun. Ideaksi tuli mm. se, että Priya pujottelee jalkojeni välistä ja käy välillä kiertämässä pallon ja palaa sitten pujottelemaan. Täytyy kokeilla!

Molemmat koulutukset olivat tosi kivoja! Niistä jäi molemmista hyvä mieli ja paljon kotitehtäviä.








torstai 22. helmikuuta 2018

Olipa kerran törmäyskurssille ja takaisin

Mummoni (joka on päässyt elämässään 100-vuoden kunnioitettavaan ikään) antoi minulle kerran hyvän neuvon parisuhteista. "Jos tuntuu siltä, että et kestä enää päivääkään, odota vuosi ennen kuin lähdet." Hän lisäsi, että tämä ei koske vahingollisia suhteita vaan ihan tavallisia rakkaustarinoita, joiden ärsytyksen kohteet liittyvät kategoriaan "piereskelee sängyssä" ja "jättää aina ne hemmetin lautaset lattialle sen jälkeen kun Priya on esipessyt ne" (Joni!!!!). Mummoni viisaus pätee koiraharrastukseenkin. Viime kesänä/syksynä minusta tuntui monesti siltä, että en kestä Popaa enää päivääkään. En koskaan oikeasti ajatellut siitä luopumista, mutta ajatus kutkutteli jossain takaraivossa. Enemmän se ilmiintyi päiväunina, jossa palasin ajassa taaksepäin ja valitsin helpomman pennun, joka näyttää siltä, että se jopa vähän pitää minusta. Tai en ottanut bordercollieta ollenkaan vaan jonkun kivan sohvaperunan, jonka kanssa harrastamisesta ei tullut jatkuvaa niskaan hengittävää painetta.

Rypesin hetken aikaa aika syvällä jossain pohjalla, jossa makasin mahallani kurassa ja kirosin "kamalaa kohtaloani."  (kumpihan meistä on dramaattisempi, minä vai koira?) Harrastamisessa ei tuntunut olevan mitään järkeä. No ei tarvinnut odottaa vuottakaan kun löysin kipinän taas. Se kertoi miten kivaa minulla ja Popalla voi olla yhdessä. Popa on vieläkin ärsyttävä reaktiivinen apina, se ääntelee vieläkin treeneissä, se karkailee vieläkin riistan hajujen perään ja se reagoi vieläkin käsittämättömällä tavalla joihinkin ärsykkeisiin vaihtamalla persoonaansa itsevarmasta maailmanvalloittajasta epävarmaan herkistelijään nopeammin kun ehdin sanoa "draamakuningatar". 

Kuva: Emmi Myllys


Mutta MEIDÄN SUHDE TOIMII TAAS!!!

Ja kun se toimii niin tuota kaikkea muuta kakkaa jaksaa katsella vähän enemmän. Alkuvuoden aikana on tapahtunut muutama iso harppaus, joka selittää sitä miksi treenaaminen ja arki mustavalkoisen kanssa tuntuu niin paljon paremmalta: 

1) Se on vihdoin ymmärtänyt sosiaalisen palkan tarkoituksen. 

Tämä on niin hienoa, että mieleni tekee itkeä ja kiljua riemusta vuorotellen. Ette kuulkaa edes usko kuinka vaikeaa tosikolle professorille oli opettaa, että se voi hieman hellittää ja hassutella välillä. (ja tämä ei tarkoita huutamista) Sosiaalisen palkan ongelman ratkaisi kaksi samanaikaista sattumaa. Treenasin HTM ohjelmaa kimppatreeneissä kuulokkeet korvissa ja en kuullut pauhaavan musiikin takaa mitään. Tämä jollain lailla rentoutti minua ja sitä kautta rento höpsöttely siirtyi Popaan. Treenikaverini sanoi että hän ei ole koskaan nähnyt Popaa niin onnellisena. Olimme joutuneet kehujen kanssa noidankehään, jossa minä jännitin ja varoin Popan ääntelyä ja oma liikkumiseni/kehumiseni ei ollut aitoa. Kun sain itseni purettua, Popa alkoi vapautua myös ja pääsimme positiiviseen kehään joka vahvistaa nyt itse itseään. 

Samoihin aikoihin otin uuden palkkasanan käyttöön. Piia Karisen koulutuksessa tuli puhetta palkkasanojen käytöstä ja niiden kanssa pelaamisesta. Sosiaalinen palkka oli ainut meillä missä ei ollut omaa eriteltyä sanaansa joten päätin kokeilla sen opettamista. Ja kuinkas siinä kävikään! Sosiaalisen palkan huuto on jäänyt melkein kokonaan pois. Popa tietää nyt mitä se tulee saamaan joten kehumistilanteet ovat sille selkeämpiä.

Tulee melkein tippa linssiin tätä kirjoittaessa, tämä asia on hiertänyt minun ja Popan välistä suhdetta todella paljon. Treenaaminen on tämän muutoksen jälkeen tuntunut paljon paremmalta.

2) Osaan puuttua nyt paremmin ääntelyyn ja herkistelyyn

Johtuen sosiaalisesta palkan löytymisestä minulla on nyt paremmin keinoja purkaa Popan ääntelyä sekä satunnaista "herkistelyä". Olen päässyt molempia ongelmia purkamaan myös koutsimme Riitan kanssa ja näiden treenien jälkeen minulla on ollut voimaantunut olo. Tiedän nyt mitä tehdä näissä tilanteissa, jotka ovat aikaisemmin tuntuneet maailmanlopulta. Tiedän myös, että Popan toimintakyky ja motivaatio kestää sen, että jatkuvasti työnnä sille palkkaa suuhun ja hyväksy siltä minkälaista käytöstä tahansa. Minulla on tehokkaammat keinot kertoa sille milloin se tekee oikein ja milloin ei ilman että työnnän sille koko ajan palkkaa suuhun.

Oma selkeytemi (tai sen parantuminen, voisin kyllä olla vieläkin selkeämpi) on auttanut jo paljon sekä ääntelyyn että herkistelyyn. Jo pelkästään oman luottamukseni kasvaminen noissa tilanteissa auttaa Popan nopeammin yli haastavista tilanteista. Luottamuksen kasvaminen on myös vapauttanut minua ja se on puolestaan vapauttanut Popaa.

3) Rally-toko ja koiratanssi

Toko alkoi jossain vaiheessa maistua puulta. Onneksi tässä vaiheessa ymmärsin, että on olemassa myös muita kivoja lajeja jotka odottavat tutustumista. Popa on löytänyt sille sopivan lajin HTM:stä ja Priya on vallan mainio rallykoira! Rallyssa ja HTMssä olen myös voinut työstää Popan mielentilaa "helpommissa kehyksissä" jossa tekniikka on sille vielä helppoa. Tokomotivaatiokin alkaa nousta kun välillä keskittyy johonkin aivan muuhun! 

Tämän postauksen piti käsitellä Salla Haaviston workshoppia, mutta se hautautui nyt sosiaalisen palkan hehkutuksen alle. Noh, kirjoitan workshopista myöhemmin. Tiivistettynä: olemme Popan kanssa olleet melkoisella törmäyskurssilla ja vihdoin tuntuu että jotain on loksahtanut paikoilleen.

Vaikka tekemistä riittää vieläkin Popan mielentilan kanssa niin tällä hetkellä tuntuu tosi hyvältä! Aurinko paistaa vihdoin risukasaankin ja me voidaan Popan kanssa rakentaa siitä risukasasta vähän jotain hienompaa!